top of page

"Aika lyhyt historia"

Vuonna 2007 istuin Uudenmaankadun Galleria Huudossa valvomassa omaa näyttelyäni “Aika lyhyt historia”. Täyttelin apurahahakemusta ja rakentelin suunnitelmaa seuraavaan näyttelyyn. Pyörät pyörivät vakaasti, kunhan vain jaksoi polkea. Jossain vaiheessa näyttelyä valvoessa homma alkoi kuitenkin ahdistaa.

Aloin miettiä tilannettani. Ura taiteilijana, palkkatyö taiteen opetustyössä, kohtuullisen aktiivisesti toimiva bändi, kaksi hyvin aktiivista pientä poikaa ja vaimo. Teokseni gallerian seinällä näyttivät taiteelta, mutta tuntuivat samalla vierailta. Näyttelyn piti käsitellä omaa lyhyttä historiaani ja kokemuksiani ajan kulumisesta. Muutaman päivän pohdinnan jälkeen päätökseni oli selvä. Edessä olisi vähintään vuoden tauko omasta taiteellisesta työstä. Hoitaisin ne vähät projektit, joihin olen sitoutunut mutta muuten homma seis. Päätin hidastaa tahtia ja etsiä uusia motiiveja työskentelyni pohjaksi.

Jo pelkkä päätös sapattivuodesta avasi lukkoja, joita en edes ollut huomannut oleva olemassa. Kalenterin tyhjentyessä suunnitelmista ja tavoitteista hyödynsin vapaapäivät nakuttelemalla kitaraa. Pian äänitin kitararaitoja toinen toistensa päälle ilman sen suurempia suunnitelmia. Jaoin tuotokset Black Audion tyyppien kanssa ja Arttu Tolonen tarttui heti syöttiin. Kuin vahingossa syntyi joitain aivan uutta, joka sai myöhemmin nimekseen Riitaoja. Pää tyhjänä ja ilman määränpäätä äänitetyistä raidoista syntyi esimerkiksi kappale "Vähän matkaa vielä".

Olin piirtänyt ja tehnyt kuvia aina. Nyt into ilmaisuun kuvien kautta tuntui hävinneen. Edes muiden kuvataiteilijoiden tekemän taiteen seuraaminen ei kiinnostanut. En kuitenkaan osannut olla piirtämättä ja vähitellen syntyi idea historiallisesta kartastosta, jota voisin työstää samalla historiallisia tapahtumia tutkien. Kartat ja historia olivat kiinnostaneet minua jo lapsena ja halusin tehdä jotain sellaista, jota olisin saattanut tehdä jo lapsena. Itse piirtämisestä halusin kaiken analyysin ja taiteellisen pohdinnan pois. Halusin piirtää siksi, että piirtäminen on aina ollut minulle tärkeää. Halusin jättää taakseni ne tavat ja motiivit, joilla olin kuvia aikaisemmin tehnyt. Vähitellen syntyi Black Atlas, jota työstän edelleen.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin näen vuonna 2007 tekemäni päätöksen sapattivuodesta erittäin merkityksellisenä. Pakonomaisen taiteilijan työn suorittamisen sijaan, löysin itselleni sopivamman tavan toimia. Löysin taas oman tuskallisen hitaan mutta turvallisen rytmini. Olen lakannut pitämästä opetustyötä ja omaa taiteellista ilmaisua toistensa kilpailijoina. Opetustyö vie toki suurimman osan ajastani, mutta se on tavallaan saumaton osa työtäni taiteilijana. Ilman työtäni taiteilijana olisin täysin erilainen pedagogi. Myös rajat musiikin ja kuvataiteen välillä on hälvenneet ja näen ne molemmat osana omaa ilmaisun kieltäni.

Mare Nostrum, Antti Hämäläinen 2014

Samalla kun muutuin itse, näyttää myös taiteen kenttä muuttuneen. Voi toki olla, että vain näen sen uudella tavalla. Nyt näen erilaisia ilmaisun tapoja ja tarpeita, siinä missä aikaisemmin näin hyvää tai huonoa, kiinnostavaa tai tylsää. Oikeastaan lähestyn kaikkea taidetta samalla tavalla kuin lähestyn lasten ja nuorten tekemiä juttuja. Näen eri ikäisten ja muutenkin hyvin erilaisten ihmisten taidetta ja yritän heidän tekemiensä teosten kautta kurkistaa heidän maailmoihinsa, nähdä mitä he näkevät. Samalla toivon, että katsoessanne tämän 45-vuotiaan miehen taidetta, voitte katsoa minun maailmaani.

Single Post: Blog_Single_Post_Widget

©2018 by Antti Hämäläinen. Proudly created with Wix.com

bottom of page